Pitkin yötä havahduin unestani tuulen mahtavaan pauhuun. Peltoaukealta voimiaan keräävä koillismyrsky moukaroi taloamme läpi yön. Nousin jalkeille jo aamuaikaisella, yhä öisessä pimeydessä. Luin lämpömittarin lukeman ikkunan läpi, lukemaa taskulampulla valaisten, -10 astetta.
Oli aamukahvin aika.
Talviaamujen parhaita hetkiä ovat ne lyhyet siniset tuokiot, jolloin maisema värjäytyy siniseksi. Hanki, taivas, varjot, eläimet, kaikki verhoutuu siniseen hetkeen, oli sitten tyyntä tai myrskyä.
Yön aikana lumi oli kinostunut koviksi dyyneiksi, polut olivat tukkeutuneet tuiskussa ja hangen pintaa koristivat siniset varjot.
Pihamme eläimiä koeteltiin tavallistakin ankarammin. Purevassa koillistuulessa oravat ja tintit yrittivät etsiä aamueinettä tuulen riepottelemalta lintulaudalta.
Oravien hännät ja korvatupsut taipuivat tuulen mukana.
Aamu on valjennut ja keittiön hellassa palaa tuli. Tuuli on vetänyt ompeluhuoneen ikkunan huurteeseen melkein ylös asti. Sisällä on silti lämmintä.
Ulkona tuuli nostattaa hangen päältä lumipyörteitä ja pyryttävä lumi kulkee ikkunoidemme ohi vaakasuoraan viuhuen.
Kohta on isännän uskaltauduttava viiman riepoteltavaksi ja lingottava yön kinostamat lumet pois kulkuteiltä.
Jo seitsemän viikon kuluttua saa kääntää kalenterista maaliskuun lehden.
Maaliskuu maata näyttää, sanotaan.
Ei kestä kauankaan, kun jo huomaa kesän tulleen.
Niin se vain on!
